Surusävelin käveli, miettein melankolisin

harmailla teillä kyyneleillä päällystetyillä, missä kohta olisi

kovin kauan jatkunut on matka lähes ikuinen

kivinen ja kipuinen, se sieluun sieluttomaan sattunut

ei kipuihin silti koskaan tottunut, niistä osansa ottanut

ja morfiinipiikkiä turhaan kurotellut, kyyneliä

kivusta kiviselle reitilleen miljoonia pudotellut

helpotusta viimeistäkin polun varressa odotellut

 

Vain jatkui matkaajan matka, kipuihin kietoutuneena

tuskaa läpi itsestään hikoilleena

sitä jäljellä vieläkin ois, ei tuskaa enää kai

pystyisikään antamaan pois

kun on tottunut taakkanaan kantamaan

vaeltaja maallisen maan

orjuutettuna taakkansa alla taivalsi taivallustaan

toivon tuolla puolen, selässään synti selkään pinottu

nöyrtyneen niskaan hirttoköysin sidottu

 

Vaan viimein taakan ylös nostaa viimeisillään ponnistaen

orjuuttajalleen nauraen päin naamaa

kehossa tuhat haavaa, ei silti taakkansa alle katkennut

orjuuttaja raivosta ratkennut ruoskalla sivaltaa

siihen viimein kaatuu, ja taakan alla taipumattoman

kasvot veri valtaa, värin verenpunaisen läpi näkee

kuinka orjuuttaja pois luotaan kulkee

ja lopulta lepoon lopulliseen, kivuttomaan ja lohdulliseen

elämänsä orjuuttama, kipujensa kahlehtima

viimein silmänsä sulkee

Pakoon juokset jalat jäässä

pakkassäässä kasvot räässä raahaat

ruumistasi laahaat jalat vaeltajan kiinni

saa se peto julma pysähtyy jos paikallensa

hyytyy hankeen ryytyy peto musta repii

palan irti susta veri valkoiselle lumelle

se punertaa sen niin kuin kaunis ruska

tuska polttaa valtaa mielen leikkaa kielen

huutamaan et pysty etkä liikkumaan et tunne

mitään enää olet kuollut silti elät pedon

hengityksen kuulet vielä kasvoillasi painon

tunnet rinnallasi kynnet kaulallasi makaat

pedon alla ikuisesti hiljaa haudassasi

Sisällä valo ja sisällä pimeys
Kamppailevat olemassaolostaan, toisiaan vastaan, olemassaolon oikeutuksestaan,
"Kumpaa enemmän rakastat, kumpaa vihaat?" Vastausta vaativat, pään sisällä valittavat, itsestään aina vain muistuttavat, en osaa niille vastata, en osaa sanoa, en kumpaakaan ja kumpaakin janoan, kehooni, mieleeni molemmille tilaa rakennan ja molemmat tukahdutan ja tuhoan, uudelleensynnytän ja taas molempia sisälläni rakastan.

Valo kaunis sattuu ja karrelle polttaa, sisimmän paljastaa, pimeys musta olemisen ahdistaa ja mukaansa maan alle pimeään pilttuuseen valjastaa, "turvassa olet täällä" se kuiskaa vaan unohtaa kertoa on tuhannen synkän vuoden ja maakerrosten paino mielesi päällä.

Näin morsiameni musta- ja valkohuntuiset minut kylmään sänkyyni painavat, hellästi ja julmasti rakastavat, mieskuntoni katsastavat ja nauraen päälläni ratsastavat. Leikki valon ja pimeyden jatkuu ikuinen, tuskallinen, samalla niin nautinnollinen ja tajunnan rajoilla tänäänkin nautin sen.

Kesällä kerran mietin hetken verran

mistä tulen minne menen ja mitä pakenen

kun jäädä haluan ja miksi sijoilleni jäädyn

kun menemisen tunnen jalkojani pakottavan

Syistä joita tiedä en ja tunteista joita siedän hampaitani kiristellen

onko rakennettu elo näistä, onko kiveen kirjoitettu kohtaloni

enkö sitä väistä

ja jos sivuun astunkin, onko se askel harhan ja menenkö vipuun

kohtaako jalkani naulan ja tottuuko siihen kipuun

vai löydänkö polun parhaan sieltä mistä etsi en

Ja jos tarkoitettu, kivestä puristettujen kyyneleiden voimalla kirjoitettu

todeksi tapahtuu

kohtaan sen kotiin palaten, tai jos on toisin tarkoitettu

kotiin palaa en