Surusävelin käveli, miettein melankolisin
harmailla teillä kyyneleillä päällystetyillä, missä kohta olisi
kovin kauan jatkunut on matka lähes ikuinen
kivinen ja kipuinen, se sieluun sieluttomaan sattunut
ei kipuihin silti koskaan tottunut, niistä osansa ottanut
ja morfiinipiikkiä turhaan kurotellut, kyyneliä
kivusta kiviselle reitilleen miljoonia pudotellut
helpotusta viimeistäkin polun varressa odotellut
Vain jatkui matkaajan matka, kipuihin kietoutuneena
tuskaa läpi itsestään hikoilleena
sitä jäljellä vieläkin ois, ei tuskaa enää kai
pystyisikään antamaan pois
kun on tottunut taakkanaan kantamaan
vaeltaja maallisen maan
orjuutettuna taakkansa alla taivalsi taivallustaan
toivon tuolla puolen, selässään synti selkään pinottu
nöyrtyneen niskaan hirttoköysin sidottu
Vaan viimein taakan ylös nostaa viimeisillään ponnistaen
orjuuttajalleen nauraen päin naamaa
kehossa tuhat haavaa, ei silti taakkansa alle katkennut
orjuuttaja raivosta ratkennut ruoskalla sivaltaa
siihen viimein kaatuu, ja taakan alla taipumattoman
kasvot veri valtaa, värin verenpunaisen läpi näkee
kuinka orjuuttaja pois luotaan kulkee
ja lopulta lepoon lopulliseen, kivuttomaan ja lohdulliseen
elämänsä orjuuttama, kipujensa kahlehtima
viimein silmänsä sulkee