Kuka sinut määrittää kun muiden kautta kuvasi peilaat,

Heijastumat imet itseesi ja niistä oman

minuutesi kokoat, mosaiikkikuvaksi aistiesi antamilla

signaaleilla kuin korttitalon käsin vapisevin rakennat

Kuin merelle myrskyävälle ilman airoa ja purjetta avuttomana seilaat

Mutta kuvasi kuin kipsistä valettu murenee, suolaiset kyyneleesi

piirtävät urat poskillesi

 

Sinä pelkäät kai hajoamista, sinä pelkäät kyyneleitäsi,

vaikka juuri urat tekevät kasvoistasi kauniit, mureneva kipsi

heijastaa valon ja varjot niin lohdullisesti, ei ihmisen kasvot,

ei ihmisen mieli ole kultaa eikä platinaa,

vaan kipsin kaltainen, hauras, virheet, jäljet, silmäsi peilissä kohtaa

Vaan etkö huomaa, kuinka hentoiset urat kyyneleesi pois poskilta johtaa

Rakasta siis itseäsi vaikka et aina jaksa olla hyvä, vaikka et aina jaksa auttaa

Sillä kuten minäkin, ihminen olet vain sinäkin