”Kirjoitatko mulle runon?” Pyysi hän, tahtoi kai enemmän, kuin pystyin itsestäni antamaan, mietin minkä sille mahtoi, silti kirjoittaa lupasin, lupaukseni pidin tietenkin, hän luki sen mielin liikuttuvin ja varmaan jotain hänen sisällään liikutin.

Tuon tytön tummasilmäisen, tummat silmät näkivät sen ja kyynel kirkas poskelleen vieri, silmät sadepisaroina huulet kaipuusta värähdellen, kaipuusta jonnekin, johonkin, lähellä särkymispistettä näin hänen käyvän sitten itsensä kokosi, ei särkynyttä kuvaa kestäisi, hän itse, ei kukaan muu kai tytön murtumista estäisi.

Kysyin, pelkäätkö? Kerro minulle mitä pelkäät? Hän minulle vastasi, vielä arkana, itseään peitellen, näkymätöntä peittoa pidellen, ”entä, jos näkisivät millainen olen, eikä kukaan minua hyväksyisi? Kuinka torjunnan, kuinka hylätyksi tulemisen, kuinka yksin olemisen ja erakkona elon kestäisin? Jos en enää kenellekään riittäisi?”

Minä en tiedä, vastasin, kerron vain sinulle, uit vesissä syvissä, näet pahaa myös ihmisissä hyvissä, pelkovankilassa istut elinkautista, näet ympärillä vartijat tiukkailmeiset, mutta katso tarkemmin, olet peilisalissa, ja sinä olet vartija. Kuuntele tarkkaan, kuuletko äänen toisesta sellistä, kuuletko kilinän kahleiden paikassa jossa ei ole eilistä, kuuletko kuinka hiljainen, vaimea ääni kantautuu kuiskaten pitkin kivisiä seiniä? Täällä olemme yhdessä, kaipuuseen köytettyinä, muurien taakse kätkettyinä, pelon raskaalla peitolla piiloon peiteltyinä.