Surusävelin käveli, miettein melankolisin

harmailla teillä kyyneleillä päällystetyillä, missä kohta olisi

kovin kauan jatkunut on matka lähes ikuinen

kivinen ja kipuinen, se sieluun sieluttomaan sattunut

ei kipuihin silti koskaan tottunut, niistä osansa ottanut

ja morfiinipiikkiä turhaan kurotellut, kyyneliä

kivusta kiviselle reitilleen miljoonia pudotellut

helpotusta viimeistäkin polun varressa odotellut

 

Vain jatkui matkaajan matka, kipuihin kietoutuneena

tuskaa läpi itsestään hikoilleena

sitä jäljellä vieläkin ois, ei tuskaa enää kai

pystyisikään antamaan pois

kun on tottunut taakkanaan kantamaan

vaeltaja maallisen maan

orjuutettuna taakkansa alla taivalsi taivallustaan

toivon tuolla puolen, selässään synti selkään pinottu

nöyrtyneen niskaan hirttoköysin sidottu

 

Vaan viimein taakan ylös nostaa viimeisillään ponnistaen

orjuuttajalleen nauraen päin naamaa

kehossa tuhat haavaa, ei silti taakkansa alle katkennut

orjuuttaja raivosta ratkennut ruoskalla sivaltaa

siihen viimein kaatuu, ja taakan alla taipumattoman

kasvot veri valtaa, värin verenpunaisen läpi näkee

kuinka orjuuttaja pois luotaan kulkee

ja lopulta lepoon lopulliseen, kivuttomaan ja lohdulliseen

elämänsä orjuuttama, kipujensa kahlehtima

viimein silmänsä sulkee